Virolahden historia

Kivikaudesta 1700-luvun alkuun

Kivikaudesta Pähkinäsaaren rauhaan

Kivikauden ajasta kertovat lukuisat kaivaukset. Lämpimänä kautena 5000-2000 eKr. Virolahdella oli paljon asutusta, mutta myöhemmin muinaislöydöt harvenevat ja häviävät vähitellen kokonaan. Vuoden 1000 molemmin puolin vallitsi eräkausi, jolloin Virolahden kalaisia vesiä kävivät verottamassa virolaiset, karjalaiset, hämäläiset ja venäläiset samanaikaisesti kuin viikinkien laivat purjehtivat rannikkoa pitkin Novgorodiin. Myös tältä rautakautiselta ajalta on runsaasti löytöjä, erityisesti hautapaikkoja.

Vaikka karjalainen väestöaines oli hallitseva, Virolahti oli jo Pähkinäsaaren rauhassa 1323 liitetty osaksi Ruotsia. Sen ja Novgorodin välinen raja vedettiin silloin Rajajoelle. Kaupallisesti Itämerta hallitsi kuitenkin saksalainen Hansa, jolla oli merkittävänä tukikohtana Tallinna Virolahdenkin ulottuvissa. Aluksi Hansa-kauppiaat tulivat Virolahdelle tekemään kauppaa, mutta vähitellen virolahtelaiset alkoivat itse purjehtia Tallinnaan kauppaamaan kalaansa, jolla varsinkin katolisen paastonajan vuoksi oli erinomainen menekki

Virolahti on tiettävästi Kymenlaakson vanhin seurakunta, joka mainitaan vuonna 1370 Würlax-nimisenä kirkkopitäjänä. Jo tätä ennen, vuonna 1336, Viipurin linnan päällikkö myönsi Tallinnan porvareille oikeuden käydä
kauppaa Virolahden ”civitaksessa” eli kaupungissa.

Ruotsin vallan alta Venäjän puolelle

Ruotsin ja Tukholman vaikutus Virolahden elämään tuntui 1500-luvulta parinsadan vuoden ajan pääasiassa elinoloja heikentävänä. Viroon suuntautunutta kauppaa yritettiin ohjata maan omiin kaupunkeihin ja aiheutettiin siten jopa hetkittäistä nälänhätää. Ruotsin jatkuvat sodat siirsivät itärajan kauas Laatokan taakse ja tekivät Suomenlahdesta ruotsalaisen sisämeren. Sotatapahtumat, sotaväenotot ja verot imivät voimavaroja, jotka vähensivät talojen määrän runsaasta neljästäsadasta puoleen.

Ruotsin suurvaltakaudelle antoi kuoliniskun Venäjän keisari Pietari Suuri, joka valtasi Suuressa Pohjan sodassa (1700–21) ensin koko Suomen ja sitä seuranneessa rauhassa veti uuden, myöhemminkin esimerkkinä pidetyn rajan Suomen ja Venäjän välille. Se alkoi Suomenlahdessa Virolahden Hurpusta ja jakoi pitäjän kahtia. Virolahden seurakuntaa ei kuitenkaan jaettu, vaan samat papit palvelivat pitäjän molempia osia. Maallinen hallinto ja oikeudenhoito jakaantuivat kahtia.

1700-luvun taisteluista 1800-luvun merelläkävijöihin

Taistelujen kautta autonomian aikaan

Pitäjän jako kesti parikymmentä vuotta. Ruotsi yritti vallata menettämänsä alueet takaisin, mutta uusi sota 1741–43 merkitsi vain rajan siirtymistä entistä lännemmäksi Kymijoelle. Koko Virolahti kuului Venäjään osana ”Vanhaa Suomea”, joka uskontoa lukuun ottamatta oli tavallinen venäläinen kuvernementti. Aika oli kuitenkin rauhallista, elinolot suotuisat ja verot alhaiset, mikä johti väestön kasvuun. Virolahdella oli yli 6 000 asukasta vuonna 1810, kun 50 vuotta aikaisemmin oli ollut vajaa 3 000. Suotuisaa kehitystä ei estänyt venäläinen lahjoitusmaajärjestelmäkään. Kolmasosa väestöstä joutui vuokramiehen asemaan Katariina II:n suosikeilleen lahjoittamien läänitysten alustalaisina.

Koko Suomi liitettiin vuonna 1809 Venäjään, ja ”Vanha Suomi” palautui 1812 muun Suomen yhteyteen. Maasta tuli autonominen valtio, jonka oli myötäiltävä Venäjän yhteiskunnallisia virtauksia. Koko maassa tämä merkitsi taloudellisen ja henkisen nousun alkamista vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Virolahdella nousu alkoi jo muutama vuosikymmen aikaisemmin. Tähän vaikutti virolahtelaisten keskeisen myyntituotteen, hailin eli silakan, kysynnän kasvu sekä Virossa että nopeasti kasvavissa Pietarissa ja Viipurissa.

Kiviteollisuutta 1700-luvulla

Pietarin voimakas rakentaminen toi pitäjään valtavat kivityömaat ja niiden mukana rahaa. Purjehduksen vapauttaminen vei virolahtelaiset pian maailman merille. Myös läänitysten joutuminen suomalaisiin käsiin helpotti ihmisten elämää. Asukasluku nousi vuoden 1810 vajaasta 6 000 miltei 10 000 henkeen ennen Miehikkälän eroa vuonna 1887.

Virolahden kiviteollisuus alkoi 1700-luvun lopulla Pietarin vaikutuksesta. Sen loistokkaimpia tuloksia olivat Pietarin Iisakinkirkon 17 metriä korkeat pylväät ja Aleksanteri I:n muistoksi samaan kaupunkiin pystytetty 25 metriä korkea yhtenäinen kivipylväs. Pietarin rakentaminen hiljeni 1800-luvun puolivälissä, jolloin suomalaiset ottivat kivenlouhinnan omiin käsiinsä ja jatkoivat sitä aina Suomen itsenäisyyteen saakka. Perinteellä on jatkajia tänäkin päivänä.

Meritien hyödyntäjät

Virolahden ja läheisen Viron rannikon välille syntyi 1800-luvulla kiinteä kauppayhteys, jossa virolahtelaiset vaihtoivat kalansa viljaan, perunoihin, hedelmiin ja muniin virolaisten ”seprojen” eli ystävien kanssa. Tämä perinne katkesi vasta 1920-luvulla. Kun kalastustavat muuttuivat ja saaliit kasvoivat, kalakauppa siirtyi välittäjille, jotka veivät kalaa runsaasti myös Pietariin ja Inkeriin.

Merenkulun vapautuessa virolahtelaiset purjehtijat rakensivat entistä suurempia aluksia, joilla mentiin jo 1840-luvulla Saksaan ja seuraavalla vuosikymmenellä Atlantille. Merkittävin purjehtija Erik Klami purjehti vuonna 1857 jopa Välimerelle ja Aleksandriaan saakka. Virolahtelaisilla laivaisännillä oli kymmeniä laivoja, jotka kuljettivat rahtia Atlantilla, ja jaaloja, joilla vietiin kiviä Pietariin.

1800-luvun kulttuurista 1900-luvun sotiin

Valistusta ja kulttuuria

Henkiset harrastukset kulkivat vilkkaan taloudellisen toiminnan jalanjälkiä. Virolahdelle perustettiin Suomen ensimmäinen kunnallinen kansakoulu jo vuonna 1857, ja maaseudulla ensimmäisiin kuuluivat myös raittiusseura (1885), urheiluseura (1888), kansanopisto (1895) ja työväenyhdistys (1894). Valtion vuonna 1889 Harjun hoviin perustama maanviljelyskoulu syntyi myös henkisesti otolliseen maaperään. Valistus löi pitäjään leimansa kaikella voimallaan ja sen vaikutuksia voi havaita vieläkin paikkakunnalla. Virolahtelaisten lahjakkuuden huippuja edustavat kuvanveistäjä Johannes Takanen (1849–85) ja säveltäjä Uuno Klami (1900–61).

Sotien vaikutukset

Suomen itsenäistyminen alkoi onnettomalla sisällissodalla, joka ei jättänyt Virolahteakaan koskemattomaksi. Vaikutukset eivät olleet kuitenkaan pitkäaikaiset, ja viimeisetkin ihmisten väliset raja-aidat hävisivät taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa (1939–40) ja jatkosodassa (1941–44). Näissä sodissa kaatui yhteensä yli 170 Virolahden miestä ja naista. Kummankin sodan aikana käytiin taisteluita Virolahdella sekä maalla että saaristossa. Kunnan väestö joutui kolme kertaa osittain tai kokonaan siirtymään sodan jaloista muualle Suomeen.

Suurin menetys oli kuitenkin ”Pietari Suuren rajan” vetäminen uudelleen pitäjän keskelle. Pitäjä menetti runsaasti pelto- ja metsäalueita. Alueen 2 000 asukkaasta suurin osa asettui Suomen puolelle jääneeseen kuntaan. Raja katkaisi monenlaisia taloudellisia ja henkisiä yhteyksiä. Virolahti oli rakennettava uudelleen. Vaikka katkaistulla rantamaantiellä oli raja-asema, se pysyi suljettuna aina vuoteen 1956 saakka. Kalastuksen osalta parhaat pyyntipaikat, jotka olivat jääneet Neuvostoliiton puolelle, saatiin takaisin vuokrattuina vuodesta 1960 alkaen. Sittemmin raja on tuonut uusia taloudellisia mahdollisuuksia pitäjään, jonka asukkaista edelleen suuri osa saa toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta.